Lopuksi

Lupasin itelleni etten venyttäis tätä paluupostauksen kirjottamista näin pitkälle, mut kuinkas kävi. En tajua mihin tää puoltoista kuukautta on vaan menny ja miten kaukaselta mun jenkkivuosi tuntuu jo. Jotenki se vaan tuntuu ihan ku unelta ja kun ihmiset kyselee mun vuodesta niin mun on nykyään tosi vaikee enää vastata mitenkään järkevästi. Mut nyt mun on pakko saada tää blogi jotenki päätökseen tai en vaan sais itelleni rauhaa, joten katotaan mitä vielä kotiinpaluusta muistuu mieleen.

Lähtöpäivän aamuna ei vieläkään tuntunu siltä että lähtisin, pakkailin laukut loppuun ja vietin hetken aikaa kotona momin kans ennen ku lähettiin meijän yhteiseen lempparipaikkaan eli chick-filaan syömään viimestä kertaa. Automatkalla kattelin maisemia ja koitin tajuta että tää on nyt viimenen kerta kun tästä ajetaan mut empähän sitä vieläkään kunnolla tajunnu. Muistan kuinka vaan hoin momillekkin kuinka kaikki on vaan niin outoo ja epätodellista, mut eipä sitä oikeen muuten voinu kuvailla. Kentällä hoidettiin vaan kaikki laukkujen check-init ja liput sun muut ihan normaalisti ja siinä vaiheessa kaikki tuntu tosi lopulliselta. Reagan tuli kentälle vielä sanomaan heipat ja oli ihan kamalaa nähä se itkemässä ja vielä kamalampaa nähä sen vaan kävelevän pois sieltä keltältä kun sen lopulta piti lähtee töihin ennen kun mun lento lähti. Kello tais olla jo lähempänä kahta kun mun ja Alisan viimein piti kävellä niiden porttien toiselle puolelle ja toi oli jo ihan uudella tasolla Suomesta lähtemiseen verrattuna, ehkä parempi jos en edes muistele. 

Dallasissa alettiin jo saada elämästä kiinni ja viimein sen parin tunnin oottelun jälkeen lähettii Lontooseen aika hyvillä mielin. Se lento oli kyllä jotain ihan kamalaa, vikat pari tuntia oli jo liikaa enkä todellakaan ollu muistanu kuinka pitkältä kymmenen tuntia voi tuntua. Ei taidettu kumpikaan nukkua tollakaan lennolla ollenkaan, joten Lontoossa tunnelma oli jo vähän liian väsyny mutta ainaki meillä oli hauskaa ja brittiaksentti oli jotain ihan järkyttävän outoo. Siinä vaiheessa kun meijän Helsingin lentoo alettiin näyttään siinä taululla oli tunnelma varmaan epätodellisin ikinä ja siinä vaiheessa innostus Suomee kohtaan oli kyllä noussu huomattavasti. Kun vihdoin laskeuduttiin niin tutulle Helsinki-Vantaan lentokentälle ja kaikki oliki yhtäkkiä suomeks ja ihmiset näytti niin suomalaisilta ja ilmaki oli niin tosi tyyppillinen harmaa suomalainen, en voinu olla muuta kun onnellinen. Ja kun laukkujen löytämisen jälkeen saavuttiin sinne aulaan jossa meijän perheet oli, olin vaan jotenki tosi helpottunu ja kaikki oli vaa niin  hyvin. Kotimatkalla en ollu varmaa minuuttiakaan hiljaa ja toistelin edelleen kuinka kaikki on niin outoo, mut silti niin tuttua. 

Mun sopeutuminen tänne on sujunu oikeesti yllättävän hyvin, kaikki oli alussa tosi outoo vaan siks että kaikki oliki vaan niin normaalia. Oikeestaan mikään ei oo muuttunu niin paljoo, että sitä huomais ja se on oikeestaan ihan kiva. Mulla alko kesätyöt heti samalla viikolla kun palasin tänne, joten siitäkin on saanu ihan hyvän rutiinin heti ja oon ollu niidenki ansiosta nyt aika kiireinen. Oon tykänny mun töistä ihan hirveesti ja meijän porukkakin siellä on niin ihana, etten edes haluis töiden loppuvan. Kavereita oon nähny myös tottakai ja oon nauttinu tästä kesästä vaan jotenki tosi paljon, oon ollu tosi onnellinen koko ajan ja en oo edes ehtiny kaivata jenkkeihin paljon ollenkaan. Yhteyttä sinne ja muuallekkin maailmaan on tullu kuitenki pidettyä ihan kohtuullisesti ja ainaki tällä hetkellä mulle ihan riittävästi ja en jaksa stressata siitä sen enempää just nyt. 

Tähän loppuu siis mun vaihtaritarina, vaikka aina tuunkin olemaan ylpee ex-vaihtari ja muistelemaan mun vuotta hyvillä mielin. Oon vaan niin tosi kiitollinen kaikesta mitä sain mun vuoteni aikana kokee ja kaikista ihmisistä ketkä tapasin ja oli toi vuos varmasti yks mun elämän tärkeimmistä, ei ehkä paras mut ei sen tarvikkaan olla. Haluun nyt myös toki kiittää kaikkia jotka on mun elämääni seuraillu tän blogin kautta ja saanu mut jatkamaan aina tätä postailua vaikkei ois aina ihan huvittanu. Tää saa nyt luvan jäädä tänne netin maailmaan, että sit joskus tulevaisuudessa saan ainaki ite tulla lukemaan tätä ja nauramaan itelleni, mut niinhän mä oikeestaan alunperin suunnittelinkin. Joten eipä mulla kai muuta kun kiitos ja heippa. :-) 

The two hardest things to say in life are hello for the first time, and goodbye for the last

En vieläkään osaa kunnolla käsittää, että mun vaihtovuosi on ihan just loppu. Huomenna, kun mun lento lähtee, en tiiä millon vai tuunko millonkaan näkemään tätä paikkaa enää. Mun fiilikset on vaan niin haikeet ja epätodelliset enkä oikeen tiiä miten mun pitäis elää tän tilanteen kanssa. Oon joutunu sanomaan jo niin monet heipat ihmisille tässä viime viikkojen aikana, että en tiedä miten tuun selviämään sit huomenna. Viime viikolla olin jo kaksissa läksiäisissäkin, Tsekkiläisen Gabyn, johon tutustuin vasta tän kuun alussa mut oon kyllä niin ilonen et tavattiin. Sen läksiäispäivänä käytiin porukalla hengailemassa mallissa, meijän piti ensin mennä go-cartingiin mut se olikin kiinni nii päädyttiin vaihteeks tonne mallii pyörimää. Illalla sit mentiin niille kotiin ja meillä oli vesipallosotaa, ruokaa ja lopulta sit niitä hyvästelyjä.

Torstaina oliki sit Lotan läksiäiset, jotka oli yhen sen kaverin kotona ja se talo ja piha oli kyl ihan valtavia. Sieltä löytyki sit kaikkee uima-altaasta pomppulinnaan ja ne pari tuntia siellä meniki ihan hujauksessa. Vaikka se ei mikään oikee hyvästien sanominen ollukkaan, koska tiiän että tullaan näkemään toisemme taas pian, niin oli se silti surullista ja kun on Suomessa sit kaikki kuitenki niin erilailla. 

Eilen oli mun omat läksiäiset, jotka mom järkkäs täällä kotona. Suurimmaks osaks täällä oli perhettä ja muita tuttuja mut myös pari mun kaveria ja oli tosi kivaa. Mom oli tilannu mulle kakun, jossa oli suomen lippu ja voi että olin ihan rakastunu siihen. Mom myös piti mulle pienen puheen ja lahjankin, ja olin vaan niin surullinen ja onnellinen samaan aikaan. Tuli aika rakastettu olo ja oon vaan niin kiitollinen mun pikku hostperheestä, en ois voinu parempaa saada.

Kun juhlat oli saatu päätökseen, lähettiin Bean ja Reaganin kaa ettimään tekemistä täältä Van Burenista mutta kun ei löydetty oikeen mitään, päätettiin vaan että ne tulee meille yöks ja katotaan leffaa, tietysti jätskiä syöden. Käytiin sit Reaganin kotona hakemassa sen kamat ja samalla hyvästelin vielä uudestaan sen äitin ja siskot. Niiden perhe on vaan jotenki niin ihana, ihan ku toinen hostperhe mulle vaikkei niin paljoo ollakkaan nähty tai tehty paljoo yhessä, mutta en pysty kiittämään tarpeeks kaikesta mitä ne on mulle tehny.

Tänään näin vielä yhtä mun kuorokaveria, käytiin lunchilla ja vähän kiertelemässä kaupoilla ja oli ihana nähä vielä viimestä kertaa. Muuten oonki sit vaan ahdistunu pakkaamisesta, en oikeesti tiedä mahtuuko noi kamat sittenkää mun laukkuihin, ja oon siivoillu vielä huonetta ja vessaa lähtökuntoon. Saan onneks rauhassa (tai niin rauhassa kun muka pystyn) heräillä huomenna ja kahentoista aikoihin suunnataan sit kentälle. Lennän yhessä Alisan kans, jonka kans siis tultiinki tänne sillon elokuussa. Oon niin ilonen, ettei mun tarvi lentää yksin ja selvitä lentokentillä, mut myös siks että pystyn ehkä selviimään lähtemisestä vähän paremmin.

Nää viimeset päivät on ollu vaan niin sekavia, etten mitenkään osaa selittää. Eilen varsinki tyttöjen kans olin niin onnellinen ja en halunnu miettiä koko lähtemistä koska oli vaan niin hauskaa. Aamulla kun ne lähti ja jäin yksin tänne, tajusin jo vähän että mulla ei oikeesti oo kun tää päivä enää täällä. Mun tulee niin ikävä ihan kaikkee täällä ja mun vuotta kokonaisuudessaan, ja vaikka kuinka oon yrittäny henkisesti valmistautua en siltikään oo valmis jättämään tätä vielä huomenna. Toisaalta kuitenki oon jo saanu itteni ehkä vähän innostumaan siitä että pääsen takas kotiin, joten ei taas oo mitään järkee missään fiiliksissä. Tää oli nyt kuitenki viimenen postaus täältä puolen maailmaa, vaikken ikinä ois uskonu tän päivän koittavankaan, mut kirjottelen vielä ainaki yhen kerran sit Suomesta. 

It's impossible to walk in the woods and be in a bad mood at the same time

Perjantaina Lotta tuli viettämään meille viikonloppuaan koska oltais muuten vaa tylsistytty varmaa kumpiki kotonamme, mut sinä päivänä ei taidettu tehä mitään kummosta koska oltiin kumpiki vaa nii väsyneitä. Lauantaina sit lähettii lunchin jälkee pikku kävelylle Van Burenin keskustaan ja tosi yllättäen päädyttiin Soniciin jätskeille. Siinä hetki koomailtiin ja päätettii soittaa Sam meijän taksiks ja lähettiin ettimään yhtä hiking-paikkaa, mihin meijän alunperin piti tänä viikonloppuna mennä. Arkansashan on tunnettu kaikesta tommosesta luontoon liittyvästä eikä sitä turhaan kutsutakkaa natural stateks. Sen hiking paikan löytämiseen meniki sit hetki, kun lähettii ettimää ihan väärältä puolelta kaupunkia mut lopulta päästii perille ja alottamaan samoilumme metsissä disney-musiikin kanssa haha.

Se hiking trail ei itessään ollu kauheen pitkä, mut päädyttiin sit vähän kulkemaa omia reittejämme siellä metsissä joten kulutettiinki siellä sit aika monta tuntia ja löydettii jopa semmonen nätti pieni vesiputous. Oon aikalailla tykästyny tähän Arkansasin luontoon tän vuoden aikana ja rakastan tätä kaikkee vihreyttä joka puolella. Tää sää täällä ei sit todellakaan miellytä mua tällä hetkellä, sadetta on jatkunu oikeesti vissii ainaki viikon ja loppua ei näy. Tänään tais olla eka kokonaan aurinkoinen päivä pitkiin aikoihin, mut silti täällä kaikki paikat vaan tulvii ja eilen oli vielä tornado-varotuksiakin. Ton meijän hiking-reissun jälkeenki alko just vähän satelemaan kun oltiin päästy takas autolle. Päätettiin sit tästä urheilusuorituksesta ylpeinä lähtee kohti Dunkin Donutsia, jossa ei oltu Lotan kaa kumpikaa tän vuoden aikana vielä päästy käymään. Ostettiin sitte donitseja ihan koko vuoden edestä, eli tusinan verran, joita sit syötiin tosi romanttisesti mun kotitiellä katellen tähtiä.
Yks onnistunu päivä siis taas takana ja yks muisto tästä ihan pian loppuvasta vuodesta lisää.

Where did the time go?

Niin monesti oon miettiny et miltähän tääkin hetki mahtaa tuntua, se kun oikeestaan kaikki tän vuoden etapit on jo takana. Se kun daycounterissa tulevina tapahtumina on enää kotiinpaluu, johonkaan ei oo enää kun alle kymmenen päivää. Se kun en tuu enää ikinä astumaan Southside high schoolin ovista sisään ja käymään päivittäin läpi ne kaikki niin tutuiks tulleet tunnit. Se kun en tuu ikinä enää näkemään mun opettajia, jotka on vaan kaikki niin ihania ja auttanu mua paljon tänä vuonna. Se kun en tuu näkemään myöskään niitä ei niin läheisiks kavereiks tulleita ihmisiä, joita kuitenki tuun ikävöimään niin paljon. Se kun joudun oikeesti vaan jättämään tän elämäni tänne, enkä ikinä tuu elämään sitä uudestaan.

Tää kaikki on vaan niin outoo, en osaa käsittää että tää kaikki loppuu jo ihan liian pian. Koulun loppumisesta on jo yli viikko, graduation oli viime torstaina ja siihen loppu virallisesti mun high schoolini täällä. En osaa enää päättää haluunko kotiin vai en, enkä todellakaan tajua että oon siellä joka tapauksessa viikon päästä keskiviikkona. Koulun loppumistakaa en oo oikein vielä kokonaan tajunnu, mut vika viikko oli kyl aina vaa enemmän haikee päivä päivältä. Seniorit lopetteli kouluaan aina aikasempien poissaolojensa mukaan niinku ekana semesterinäkin, joten joka päivä vaan useemmat oli poissa koulusta. Ite jouduin tekemään finalssit kun missasin niin monta päivää Cali-reissun takia, mut oikeestaan se oli mulle ihan okei koska täällä koulu on niin kivaa ja ei noihinkaa kokeisiin oikeestaan tarvinnu edes opiskella.

Graduation oli tosiaan siis torstaina ja on niin epätodellinen fiilis, että sekin on nyt koettu. Meitä oli tänä vuonna tasan 500 valmistuvaa, mikä oli musta aika cool vaikka siinä seremoniassa kestiki ihan kiitettävän kauan. Meidän piti saapua paikalle kuuden jälkeen ja löytää istumapaikkamme stadionilta, jossa sit itse tilaisuus alko puol kaheksan aikoihin kun me seniorit marssittiin kaikki jonossa football fieldille. Aluks kuunneltiin parit puheet ja lauluesitykset oppilailta ja myös rehtori sano pari sanaa. Lopulta oli sit diploman saamisen vuoro, jonka siis jokainen oppilas sai erikseen ja kaikille hurrattiin täydestä katsomosta ja olihan se aika huikeeta itekin olla mukana tota kaikkee ja oli kyllä aika surulliset fiilikset sen jälkeen kun se oli ohi. Ei jääny kuitenkaa kauheesti itkeskelyille aikaa, kun piti suunnata mash bash:iin, eli koulun järkkäämiin after aprtyihin. Vietettiin siellä aikaa noin aamuneljään erilaisten aktiviteettien, ruuan ja arvontojen merkeissä. Viiden aikaan päästiin vihdoin nukkumaan ja perjantai meniki aikalailla koomaillessa eka Romynalla ja sit kotona.

En oikeesti osaa mitenkään kuvata mun fiiliksiä tarpeeks tällä hetkellä, oon tässä jauhanu aiheesta jo monta päivää ja en vaan saa rauhaa tai pääse mihinkään lopputulokseen. Ei vaan tunnu et oisin valmis lähtemään takas Suomeen ja en tiedä miten tuun hyvästelemään ihmiset täällä. Koitan haalia itelleni mahdollisimman paljon tekemistä nyt täks viimeseks viikoks, että varmasti saan nähtyä kaikkia ihmisiä ja etten saa mietittyä tätä asiaa enää yhtään enempää ja saan nauttia olemisesta täällä ihan viimeseen asti.

Prom 2k15

Nyt on sit tää yks vaihtovuoden odotetuimmista tapahtumista takana ja tuntuu oikeesti tosi oudolta kun taas yks tommonen isompi asia vähemmän mitä odottaa. Vaikka kävinki siellä toisessa promissa jo sillon pari viikkoo sitten, nii tää meijän oman koulun oli kuitenki se mitä odotin enemmän ja mikä oli se "oikee" prom. Mun deittinä oli siis mun kaveri, Sam, jonka kans vaan sovittiin et  mennään yhessä ja sain kyl tavallaa promposaliks jäätelöö johon oli kirjotettu päälle "prom", että miten nii jätskiriippuvuus haha. Meijän prom porukkaan kuulu meijjän lisäks neljä muuta paria, joiden kanssa käytiin yhessä ottamassa kuvat ja sit syömässä ennen promia. 

Alotin lauantaini vaan koomailemalla kotona ja vähän skypettämällä myös ennen ku yhentoista aikoihin sain kaikki kamani kasaan, tai niin luulin koska tajusin puolimatkassa Romynalle unohtaneeni prom-liput kotiin. Mom sit onneks toi ne mulle illalla, mut oli pikkupaniikki siinä vaiheessa kun asian tajusin. Romynalta lähettiin melkein heti kohti Greenwoodia, jossa meijän kaveri Sammi asuu. Se siis halus tehä mulle, Romynalle ja Lauralle meikit ja otettii tarjous enemmän kun tyytyväisinä vastaan. Lopputuloksiin oltiin kaikki sit vielä tyytyväisempiä, en ois ite osannu sit tehä yhtään mitään vähän juhlallisempaa kun normaalisti. Hiukset tehtiin sit myös siellä ite ja tähän kaikkeen saatiin kulumaan ainaki kolme tuntia ja oltiin myöhässä aikataulustamme jo siinä vaiheessa kun Sam tuli meitä sieltä hakemaan kuvia varten. 

 Ajettiin siis ensin Romynalle vaihtamaan mekot päälle ja tappokorkkarit jalkaan, pakko muuten sanoo että selvisin tällä kertaa paljon paremmin kun viimeks x) Oltiin ihan stressaantuneita meijän myöhässä olemisesta, koska meijän kaverit Beatrice ja Cameron deitteineen oli jo oottamassa meitä lähellä sitä paikkaa missä meinattiin ottaa kuvat. Kun vihdoin päästiin paikan päälle, suoritettiin toi ekassa kuvassa näkyvä corsagen laittaminen ja sit sen rintakukan myös, kumpiki oli oikeesti vaikeempia laittaa ku mitä aattelin. Ja kuten kuvista ehkä saattaa huomata niin toi mun corsage oli varmaa mun suosikkijuttu mun asussa haha.

Otettii kuvat tuolla Arkansas joen rannalla tommosessa puiston tapasessa paikassa, mikä oli oikeesti ihan loisto valinta ainaki mun mielestä, koska siellä oli paljon erilaisia paikkoja mistä sai otettua hyvin kuvia. Meijän onneks ei edes satanu, vaikkaki sitä koko viikko oltiiki lupailtu ja pieni kuuro siinä just ennen kuvien ottamista saatiinki. Sää oli aika täydellinen taas loppujen lopuks ja olin nii tyytyväinen kaikkiin kuviin että koin kauheita valinnan vaikeuksia tätä postausta tehdessä.

Kuvien jälkeen suunnattiin syömään italialaiseen ravintolaan, jossa vietettiinki sit aikaa ihan vaan senki takia että ei päädyttäis promiin heti ovien avaamisen aikaan. Kun viimein lähettiin sieltä ravintolasta, ei oltu vielä tarpeeks tyylikkäästi myöhässä niin lähettiin vielä pikareissulle Fort Smithin näköalapaikalle. Sillon oli jo ihan suht pimeetä, joten kaikki valot näky kivasti ja oli muutenki vaa nättiä, mut kuvista ei kyl mitään ihan hirveen hehkeitä tullu nii ette nyt saa niitä nähtäväksenne. 

Itse promiin päädyttiin sit joskus vähän ennen yheksää ja alku-awkwardiuden jälkeen tanssittiinki sit ne lähemmäs kolme tuntia ja oli kyllä hauskaa. Prom itsessään ei ollu mikään super mahtava, oli mulla kokoajan tosi kivaa mutta aikalaillahan se ala-asteen discoja muistutti. Tykkäsin kuitenki tosi paljon ja koko ilta ja päivä oli tosi kivat. Meillä oli suunnitelmissa mennä jonnekkin pieniin after prom partyihin, mut sit meijän suunnitelmat vähän estettiin ja mentiin vaan Ihoppiin yöpaloille ja koomailtiin Fort Smithissä hetken aikaa. Kotiin pääsin sit joskus kolmen aikoihin väsyneenä, mut onnellisena ja tänään sainki herätä jo yheksän aikoihin kirkkoon. Mut kuka sitä unta nyt muutenkaan tarvii? Varsinki näillä vikoilla viikoilla (joo, pari päivää yli kaks viikkoo enää, mitä?!) se nyt on ihan sama jos nukut ollenkaan, nyt otan vaan kaiken irti näistä vikoista hetkistä täällä ja kerään vielä viimeset kokemukset muistoiks. 

Kiitos mun kuvaajalle :-)

Pool parties are the best kinda parties

Eilen vietettiin tosiaan viimestä kertaa aikaa joukkueen kesken pool partyjen merkeissä, vaikka ihan kaikki ei nyt päässytkään paikalle. Oltiin yhen meijän joukkuelaisen, Michellen, kotona ja hyväkskäytettiin niiden poolia ja takapihaa muutenki ihan kiitettävästi. Alotettii ilta grillailemalla vähän hamppareita ja hotdogeja ja oikeesti syötiin ihan liikaa. Kaikki oli melkeinpä tuonu jotain syötävää, joten sitä kyllä riitti. Michelellä oli myös snowcone -kone, jolla siis tehtiin sellasia jäähilejuoman tapasia "jätskejä", haha ne ymmärtää jotka ymmärtää. Syömisen jälkeen sit alettiin uskaltautumaan tonne altaan puolelle, minkä vesi oli kyllä aika jäätävää. Oltii hommattu myös vesi-ilmapalloja ja kasvettii takas lapsiks kaikki ja mentiin vesisotaa siihen asti että kaikki pallot oli käytetty ja kaikki meistä oli jo ihan litimärkiä. Loppuilta sit vaan hypittiin tonne altaseen ja uitiin ja vaan riehuttiin ympäriinsä kunnes alkoki olee jo myöhä ja kaikki alko pikkuhiljaa lähtemään koteihinsa.

Mulla, ja varmasti kaikilla muillakin, oli niin hauskaa eilen ja oli kiva päästä vielä näkemään kaikkia joukkuelaisia ihan kunnolla. En ollu ennen kun ihan vähän aikaa sitte tajunnu, kuin tärkee ja iso osa mun vuotta jokanen noista tytöistä on ollu. Ollaan nähty joka päivä koko vuoden ajan, reenattu ja pelattu pelit yhessä ja ollaan vaan enemmän kun pelkkä joukkue. Meijän joukkueen ainoot seniorit ollaan minä, Laura ja Romyna, joten kaikki muut pelaa yhessä vielä ens vuonnakin eikä tää ollu mikään niin kaiken loppu kun meille vaihtareille. En ees osaa kuvailla, kuinka surullista tää on ja kuinka paljon mun tulee tätä kaikkee ikävä. Nää tytötki saa mut vaan itkemään, kun sanovat tulevansa ikävöimään ja kuinka tää joukkue ei koskaan tuu oleen sama. Kouluaki mulla on jäljellä enää nää kolme päivää ja ens viikolla graduation ja sit se kaikki oliki siinä. Suomeen paluuseen on jotain suunnilleen 20 päivää ja oikeesti se tulee vaan meneen liian nopeesti. Joka päivä vaan mietin kuinka nopeesti aika on menny ja en vaan osaa sisäistää että pian tää kaikki on vaa muistoja eikä normaalia elämää. Pakko vaan yrittää ottaa kaikki irti tästä jäljellä olevasta ajasta ja tiiän että saan hyvät muistot mun vuodesta. 

Past weeks in a nutshell

Tässä saatte nyt yhessä postauksessa kahen viikonlopun ja yhen viikon kuulumiset, koska oon vaan tosi jäljessä tän blogin suhteen niin en jaksa väsätä montaa postausta. Alotetaan siis viime viikonlopusta. Perjantain vietin Romynan kans aika rauhallisesti, hengailtiin niillä ja nautittiin melkein kolmenkymmenen asteen helteestä ja auringosta ja loppuillasta päästii osalliseks Romyn hostäidin kaverin polttareille. Oikeesti siis käytiin vaan syömässä niiden herkkuja sosialisoinnin välissä, heh. Lauantaina aamulla meillä oli kotona garage sale, eli myytii vaa autotallissa tavaraa jostain aamuseittemästä kahteentoista ja saatiin ihan hyvät voitot. En ollu oikeestaan tosta koko jutusta kauheen innoissani, mut oli se lopulta ihan jees. Istuin vaan suurimmaks osaks auringossa ja välillä auttelin momia myyntihommissa, ihan rentoo siis. 

Reagan tuliki sit hakemaa mua lunchin jälkee ja suunnattii semmoseen halppiskauppaan, vähän niinku kirpparille ja ostettii vanhat farkut joista sit askarreltiin sortsit. En oo ennen ees yrittäny tehä tollasta, mut onnistuin jopa ihan kiitettävästi ja ne kehtaa pukee julkisille paikoille jalkaanki. Meillä oli kyl aika hauskaa niitä leikellessä ja repiessä, mut päätettiin silti olla vähän aikaa sortsientekolakossa (okei toi ei varmasti oo sana). Lopulta Reagan sit heitti mut vaihteeks Romylle, josta vähän ajan päästä lähettiin kohti Greenwoodia myös Laura mukanamme. Oltiin siis menossa yhen brassitytön synttäreille eka pizzeriaan ja sit niille kotiin, ja olin tosi innoissani taas näkemässä noita ihmisiä jotka tapasin siellä promissa edellisenä viikonloppuna. Vietettii siis iltaa myöhään asti sen tytön takapihan terassilla, jonne oli laitettu meille söpö oleskelualue ja pimeellä saatiin vielä bonfire jossa päästiin tekemään smores. Oli ihan tosi ihana ilta ja lähtiessä vähän haikeekin, kun ei tiiä varmaks tuleeko noitakaan näkemään enää. Kovasti vannottiin että pakko nähä ja niin edellee, mut mullaki nää vikat viikot ja viikonloput alkaa oleen aika paljon ohjelmaa täynnä niin saa nähä...

Tässä siis meijän Greenwood-illan porukka :-)

Sunnuntaina olikin vuorossa koko vaihtovuoden viimenen vaihtaritapaaminen mun järjestön kautta. Se pidettiin tollasessa hiking-paikassa, jossa itseasiassa kävin alkuvuodesta ja postaustakin taitaa löytyä jostain syyskuun ajoilta. Toi tapaaminen oli siis meille pakollinen, koska ilmeisesti haluttiin kaikki sit hyvästellä toisemme samalla kertaa ja muutenkin kätevä tapa nähdä monia ihmisiä vikaa kertaa. Meillä oli paaljon ruokaa, kuten yleensä. kun toi oli vähän nyyttärimeiningillä eli kaikki toi vähän jotain ja sit vaan syötiin. Kaikille myös annettiin omat jenkkiliput, joihin piti muiden piti sit kirjottaa ainaki oma nimi ja maa ja sit myös terveiset jos sellasia halus mukaan laittaa. Toi idea on musta tosi kiva ja itseasiassa vein kouluunki yhen lipun, joka onki jo aikalailla täynnä ihmisten lyhyitä kirjotuksia mulle ja siitä jää varmasti ihana muisto. 

Pidettiin sit myös tollanen "graduation", jossa kaikkien capin ja gownin omistajien piti tuoda omansa ja ne joilla ei niitä oo, sai lainata järestöltä. Meille annettiin sellaset kunniakirjat vuoden suorittamisesta ja sanottiin jotain kaunista ja otettiin vielä kuvatkin. Sit otettiin noi ryhmäkuvat ja saatiin vielä heittää lakkimme ilmaan, mistä  tuliki ihan leffafiilis. Lopulta meillä oli vielä varattu aikaa patikoimiselle, eli vaan käveltiin siellä metsässä ja oli kyl ehkä vähän liian lämmin sää tommoseen. Saatiimpahan ainakin viettää päivä yhessä ihanien vaihtarien kans ja ei enää hirveen ilosilla mielin lähetty sieltä kotiin. Ihan kamalaa, kun joutuu niin monille ihmisille sanomaan heipat ja nyt jo tässä vaiheessa alottamaan.

Tällä viikolla meillä oli viimeset pelit soccerissa, joka myös on aiheuttanu aikamoista haikeutta. Tiistaina pelattiin viimenen kotipeli, joka voitettiin (!) ja tapasin myös vastajoukkueessa olleen suomitytön. Oli ihan hassua puhua suomee yhtäkkiä ja kumpikin vaan änkytettiin jotain ihan sekavaa, mut oli kyl tosi kiva nähdä taas jotain suomalaista. Ei oltu koskaan ennen nähty, mut silti oltiin heti ihan kavereita, mitä tapahtuu täällä aina suomalaisten kanssa ja yleensä muidenki vaihtarien kanssa. Tiistaina oli myös senior-night, jossa me kaikki senior-pelaajat käveltiin vanhempiemme kans kentän läpi ja meistä kerrottiin perustiedot ja tulevaisuuden suunnitelmat ja saatiin myös pienet lahjat. 

Perjantaina pelattiin sit ihan viimenen peli Northsidellä, siis kaupungin toiselle isolla high schoolilla, joten paineet oli aika kovat. Viimeks hävittiin niille, mut tällä kertaa saatiin maali ihan viimesillä minuuteilla ja oltiin kyl niin ylpeitä itestämme kun päädyttiin voittamaan. 

Niin outoo että soccerkin on nyt ohi, huomenna pitää palauttaa kaikki koululta lainatut kamat ja peliasut sun muut ja sit se on siinä. Tää meijän kausi meni ihan liian nopeesti ja en vaan haluu ymmärtää et en enää ikinä tuu pelaamaan Lady Rebelseissä. Meijän joukkue, reenit, pelit ja jopa coach tuli mulle niin tärkeiks tän vuoden ja varsinki nyt varsinaisen kauden aikana, että en ees kunnolla tajunnu sitä aijemmin. Huomenna meillä on vielä joukkueen poolpartyt ja se onkin sit viimenen kerta kun ollaan kaikki koolla.

 Eilen Lotan hostit halus juhlistaa sen synttäreitä melkeen pari kuukautta myöhässä, ja aamulla käytiin IHOPissa aamupalalla ja sit otettii suunnaks tommonen outdoor mall, joka sijaitsee vähän yli tunnin päästä Fort Smithistä. Alkuperäsen suunnitelman mukaan oltiin menossa meijän omaan pikkumalliin, mut se on kyllä jo niin nähty että onneks päästiin tonne vähän kauemmaks. Tuolta meinaan löyty varmaan lähes kaikki mitä tarvita voi ja tais meijän rahatkin sen huomata, lupaan etten shoppaa seuraavaan vuoteen ainakaan enää mitää (paitsi niitä tuliaisia...). Käytiin läpi melkein jokanen kauppa ja just kun oltiin suurinpiirtein valmiita alko satamaan. Täällä on nyt alkanu nää sateet ja myrskyt mitkä kuulemma Arkansasiin kevääseen kuuluu, en tykkää sit yhtään. Lähettiin sit vaihteeks syömään, ja käytiin yhessä tosi hyvässä meksikolaisessa ja taas mahat täynnä lähettiin kotia kohti. Lotalle päästyämme syötiin sit vielä pakolliset jätskit ja koitettiin pysyä hereillä vähän myöhempään kun kouluiltasin. Aamulla meijän piti mennä ulkoilemaa ja ottamaan kuvia, mut tottakai myrskyn piti taas iskee ja lahnailtiin vaan sit sisätiloissa tornadovarotusten soidessa. 

Tälläkin hetkellä on yllättäen ukkonen tässä ihan lähellä ja kuulemma ihan hullu tuuli ja mitähän vielä. Meiltä meni jotkut vesijohdotki ilmeisesti rikki, kun lämmin vesi loppu ja mun piti lähtee momin siskolle että pääsin suihkuun. En edes tajua miten voi sataa näin paljon parin päivän aikana, tulvavarotuksiaki on tullu varmaan joka päivä ja just noita tornadoja. Mun puolesta sais luvan jo loppua ja aurinko paistaa loppuajan mitä täällä oon. Ainaki lauantaina ois parempi olla hyvä sää, kun meijän koulun prom pidetään sillon ja tahtoisin nii kovasti mennä ulos ottamaan kuvia. 

Tästä tuli nyt ihan kamalan pitkä, kiitos hirveesti jos joku jakso lukee. Mä lähen nyt nukkumaan myrskyä pakoon ja valmistautuun mun viimeseen kouluviikkoon täällä, heippa :-)